Eedi Myllyoja

Eedi Myllyoja on 19-vuotias nuori, joka tulevana syksynä aloittaa hevosalan opinnot oppisopimuksella. Eedi omistaa oman varsan, Lukan Liverryksen eli Livian ja haaveilee jonakin päivänä omistavansa kokonaisen tallillisen laadukkaita ratsuja. Eedin mielestä paras piirre hänessä itsessään on pituus. Hän on 160 senttinen, mikä Eedin mukaan on paras mitta ratsastajalle. Hän pystyy edelleen menemään pienikokoisillakin poneilla, mutta ongelmaa suuremmankaan hevosen ratsastuksessa ei ole.

Taustatarina

Eedi syntyi Anna ja Timo Myllyojalle heidän ensimmäisenä lapsenaan. Anna työskentelee edelleen alakoulun kieltenopettajana, eikä ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hevosista. Timo sen sijaan on kiinnostunut hevosista, vaikkei itse olekaan hevosharrastukseen perehtynyt kuin ravihevosten sivusta seuraamisen kannalta. Timo omistaa oman yrityksen, joka tekee suhteellisen mukavasti rahaa perheelle.

Eedi aloitti ratsastuksen 6-vuotiaana läheisen ratsastuskoulun ponitunneilla. Pari vuotta harrastettuaan hän pääsi osallistumaan tallin kilpailemisesta kiinnostuneille tarkoitettuun valmennusryhmään tallin pienellä ja suloisella ruunikolla welsh mountain tammalla, Metellä. Mette oli ensimmäinen Eedin hevosrakkaus, ja sen kanssa hän pääsikin kilpailemisen makuun lähitalleilla. Eedi ja Mette kilpailivat pari koululuokkaa helppoa C:tä ja yhden helpon B:n, mutta muuten pari kilpaili pikkuluokissa esteitä.

Kymmenen vuoden iässä Eedin elämä koki suuria järistyksiä, kun hänen pikkuveljensä Eemil syntyi ja koko perhe muutti sadan kilometrin päähän vanhasta kodista. Mette ja tuttu talli jäivät, eikä uudelta paikkakunnalta löytynyt tallia, jolla olisi päässyt hyppäämään esteitä tai ratsastamaan poneilla laadukkaasti. Eedi päätyikin hyppäämään suoraan pienellä ponilla esteratsastuksesta suuriin puoliverisiin ja koulutunteihin. Onneksi aluksi tylsältä tuntunut lajinvaihdos sujui kuitenkin odotettua paremmin ja Eedi edistyi ratsastajana hyvin.

Kouluratsastus sujui loistavasti ja 12-vuotiaana Eedi kilpaili uuden tallinsa opetusruunalla, Kasperilla, helppo A luokissa. Kasperi oli ainakaan kilpaillut PSG luokissa saakka, joten helppo A oli ruunalle helppo nakki. Kilpaileminen otti kuitenkin takaiskun, kun jo iäkäs Kasperi laitettiin myyntiin kevyempään käyttöön. Vinkumisen ja opettajan konsultoinnin seurauksena Eedin perhe osti Kasperin hänelle. Vaikka Eedin teinivuodet olivat melko villit, ratsastus säilyi rakkaana harrastuksena. Kasperilla Eedi pääsi kilpailemaan vaativa B -luokkia, ennen ruunan täyttä eläkettä.

Vuoden 2019 puolivälissä, Eedin ollessa 18-vuotias, Kasperi menehtyi äkillisesti. Tässä vaiheessa Eedi oli valmistunut lukiosta melko heikoin arvosanoin ja viettänyt jo yhden välivuoden pohtien, mitä seuraavaksi tekisi. Vaikka Kasperin menetys oli kipeä isku, Eedi alkoi lähes välittömästi pohtia seuraavaa liikettään hevosten suhteen. Tällöin hän päätti, että uusi hevonen olisi saatava, mutta että hevoset olisivat hänelle myös oivallinen ammatti. Uutta hevosta etsittiin pienellä budjetilla kivien ja keppien alta, mutta sopivaa kouluratsua ei löytynyt. Eedin isä lupasi, toivossa että näkisi joskus tyttärensä hevosen raviradoilla, että maksaisi osan hevosesta, jos Eedi ostaisi ravurirotuisen hevosen. Pohdittuaan asiaa, Eedi alkoi käydä katsomassa suomenhevosia. Mikään ei kuitenkaan kelvannut, ja lopulta keväällä 2020 Eedi päätti, että jos hyvää ei saa valmiina, pitää ostaa varsa. Niinpä Livia päätyi hänelle.

Päiväkirja

16.7.2020 / Liikutushevosta etsimässä

Oppisopimusopintojeni alkaessa vasta syksyllä ja ostettuani aikuisen ratsun sijaaan varsan, olin jäänyt ilman ratsua. Ratsastustaitoja täytyisi kuitenkin ylläpitää, joten olin jättänyt useita ilmoituksia etsien alueeltani ratsua mahdollisella vuokrausdiilillä. Olin kuitenkin osunut kultasuoneen, kun läheiseltä suurtallilta, Halluharjan tilalta, oli otettu minuun yhteyttä. He kertoivat, että valtavalla tallilla liikutusapu osaavalta ratsastajalta ei ikinä olisi pahitteeksi, valmentautua voisi tallin vakivalmentajien silmän alla ja kilpailemaankin kuulemma pääsisi, jos sellainen kiinnostaa. Innokkaana mahdollisuudesta kysyin millaisia hevosia heillä olisi tarjolla, ja he kertoivat, että mahdollisia kouluratsuja, jotka sopivat kriteereihini, löytyisi tallista kuusi kappaletta. Minulle ehdotettiin, että tulisin tallille tutustumaan ja kokeilemaan hevosia, jotta mahdollisesti sopiva ratsu voitaisiin valita.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Niinpä minä tänään aamupäivällä parkkeerasin autoni valtaisan tallialueen parkkipaikalle ja soitin minulle annettuun numeroon. Selitettyäni kuka olen, sain oikean ihmisen puhelimen päähän, ja yksi tallin puoliverisistä vastuussa olevista työntekijöistä tuli hakemaan minut parkkipaikalta. Saapuessaan hän talutti puoliveritammaa, jonka hän kertoi olevan yksi vaihtoehdoistani. Työntekijä, jonka nimeä en onnistunut painamaan päähäni, kuitenkin kertoi, että heillä oli erityisesti mielessä kolme hevosta joihin saisin tutustua tarkemmin. Jos mikään niistä ei tuntuisi sopivalta, saisin tutustua loppuihin mainitusta kuudesta. Ensimmäisenä minulle esiteltiin Sissi, ruunikko puoliveritamma. Tämä olisi kuulemma hyvä vaihtoehto, jos haluan helpon hevosen, mutta nykyiseltä tasoltani en voisi kovin paljoa kehittyä, koska tamma on vaativa A tasoinen. Tamma vaikutti mukavalta, mutta ei ehkä ihan minun tyyliseltäni hevoselta.

Halluharjan työntekijä johdatti minut orikäytävälle, missä käyskenteli karsinassaan komeannäköinen sinisilmäinen sabino, Sakke. Ori hörisi meille karsinastaan, ja työntekijä kertoi sen olevan taitava, joskin myös vähän enemmän kärsivällisyyttä vaativa, ratsu. Hevonen vaikutti hyvältä, joten tallin työntekijä kertoi minulle orista lisää ja totesi, että voisin koeratsastaa sen. Kun myönnyin kokeilemaan oria hän antoi minulle hoito-ohjeet, kentän koordinaatit ja kertoi itse tulevansa ratsastamaan toisen hevosen samaan aikaan. Kuulemma huonona päivänä hoitaessa saa olla tarkkana, mutta tänään orilla vaikutti olevan hyvä päivä, se työnsi päänsä omatoimisesti riimuun, kun menin karsinaan. Sakke näytti olevan lähes 170 korkea, mutta sen kokoisilla hevosilla olen ratsastanut ennenkin onnistuneesti, joten koko ei olisi ongelma. Orin varustaminen ja talutus kentälle sujuivat hyvin, vaikka sainkin venyttää askeltani melkoisesti pysyäkseni orin tahdissa.

Saavuttuani kentälle työntekijä oli jo paikalla ruunikon suomenhevosen selässä, ja kertoi, että voisin ratsastaa orin itsenäisesti. Hän seuraisi työskentelyämme, ja voisin kyllä kysyä, jos kysyttävää tulisi. Nousin hevosen selkään jakkaralta harkittuani hetken, tarkistin hihnojen pituudet ja lähdin liikkeelle. Suuriliikkeisen hevosen selässä tuntui hyvin tutulta, orissa tuntui olevan paljon samaa kuin edesmenneessä ratsussani Kasperissa. Ratsastus sujui kokonaisuutena hyvin, lukuunottamatta paria säikähdystä, joissa onneksi pysyin hyvin mukana. Työntekijä kommentoi ratsastustani muutaman kerran ja antoi minulle vinkkejä, joiden avulla sain Saken toimimaan entistä paremmin. Ratsastuksen jälkeen laittaessani Sakkea pois olin sitä mieltä, että ori olisi varsin varteenotettava vaihtoehto.

"Mulle sanottiin, etten saa näyttää sulle Noksua, jos et pärjää hyvin Saken kanssa" oli työntekijän ensimmäinen maininta viimeisestä testiratsusta. Kuulemma kyseinen hevonen oli suuren kokonsa lisäksi myös melko ilkeä maastakäsin vieraalle hoitajalle, eikä selästäkään mikään helppo tapaus, jos ratsastaja ei osaa ratsasta riittävän kevyesti. Ilmeisesti olin pärjännyt Saken kanssa hyvin, koska nyt minua johdatettiin tämän pahamaineisen Noksun karsinaa kohti. Karsinasta meitä vilkuili suorastaan valtaisan kokoinen mustankirjava hevonen. Varmasti yli 180 senttinen Noksu vaikutti kohtuuttoman suurelle hevoselle olemaan vielä ilkeäkin, mutta kun työntekijä kysyi haluanko tutustua oriin, jostakin ihmeellisestä mielenoikusta johtuen vastasin myöntävästi.

Mennessäni karsinaan, valtava ori luimi minulle hyvin tyytymättömän näköisesti, mutta suostui kuitenkin lähtemään mukaani. Kiinnitettyäni orin käytävälle, olin yhä epäileväisempi sen jättiläismäisestä koosta. Hetken oria silmäiltyäni ja saatuani työntekijältä kaikki mahdolliset ja mahdottomat ohjeet ja vinkit, aloin harjata hevosta. Vatsan alta harjatessa orin takajalka huiskaisi kipakasti taaksepäin, ja orin edessä ollessani se luimi minulle edelleen epätyytyväisen näköisenä. Kavioiden putsaus onnistui yllättävän helposti, samoin suitset ori suostui ottamaan päähänsä ilman kummempia vaikeuksia. Työntekijä, joka edelleen vahti minua tehden samalla yleisia tallitöitä, kommentoi, että suitsien puvun helppous johtui siitä, että lähtiessä taluttamaan oria kauemmas tallista, sillä oli aina suitset päässä varmuuden vuoksi. Mihin olinkaan lupautunut?

Satulointi oli oma lukunsa, sain kurkotella saadakseni satulan orin selkään, ja satulavyön kanssa sai olla melkoisen vikkelä orin meinatessa alkaa huiskimaan takasillaan ympäriinsä. "Haluatko testata selästä?" työntekijä kysyi, ja edelleen varmasti jonkinlaisen pahoilaisen (ehkä itsensä Noksun) riivaamana vastasin myöntävästi. Minulle ojennettiin ketjunaru, jonka kytkin hevoseen leuan ali ja lähdimme kohti kenttää. Taluttaessa jättiläinen viskeli päätään ja otti muutamia sivuaskelia, mutta ei onneksi mitään sen hurjempaa.

Kentällä pääsin selkään kohtuullisesti kipuamalla jakkaralla, Noksu onneksi seisoi sen hetken aloillaan hyvin. Päästyäni selkään ori tosin koetti heti lähteä liikenteeseen. Olin saanut ohjeeksi ratsastaa oria napakasti, mutta luopua paineesta heti, kun ori kuuntelee. Kuulemma se muutoin ärsyyntyy ja osaa esitellä melkoisiakin loikkia, jos paine jatkuu. Varovasti tunnustelin orin liikkeitä ja nappuloita aloittaessamme työnteon. Liike oli valtava, hevosenkin ollessa valtava. Pystyin kuitenkin mukaantumaan orin liikkeisiin yllättävän hyvin, ja työskentelyämme valvoja työntekijä ohjeisti minua jonkin verran sen ratsastuksessa. Työskentely sujui kohtuullisesti ja hevonen tuntui todella laadukkaalle.

Kotiin päästyäni oli aika pohtia vastaustani siihen, haluaisinko alkaa liikuttamaan Sakkea, Noksua tai molempia. Kuulemma orien pääasiallinen hoitaja oli oman elämäntilanteensa vuoksi siirtynyt osa-aikaiseksi työntekijäksi, joten molemmat etsivät toista liikuttajaa kolme kertaa viikossa vähentämään muiden työntekijöiden työn määrää. Kolme liikutusta sisältäisi yhden valmennuksen ja kaksi itsenäistä ratsastusta (Noksun kanssa aluksi työntekijöiden valvonnassa). Sakkea haluaisin ehdottomasti alkaa liikuttaa, mutta entä Noksu? Jostakin syystä ori kummitteli takaraivossani, vaikka Saken kanssa oli mennyt huomattavasti paremmin. Noksu vaikutti laadukkaalle hevoselle, jonka kanssa varmasti oppisi valtavasti. Lopulta ilmoitin tallille, että voisin alkaa liikuttaa Sakkea ja ainakin kokeilla Noksun kanssa, kuinka yhteistyö alkaisi sujua. Sovimme minulle vakipäivät, ja minut lisättiin molempien orien kanssa heti saman viikon viikonlopun valmennuslistoille, koska tallin vakivalmentaja oli tulossa silloin pitämään tallille ryhmävalmennuksia.

4.7.2020 / Oma varsa
Keskusteltuani Lukariksen hevoskeskuksen omistajan Lithyn kanssa puhelimessa tiesin, että halusin ainakin mennä katsomaan heille pari päivää aiemmin syntynyttä tammavarsaa. Olimme sopineet käynnin tälle lauantaille, joten kellon osoittaessa yhtätoista kaarsin puolirämällä autoparallani suuren tallialueen pihaan. Soitin Lithylle, joka lupasi aivan pian tulla noutamaan minut parkkipaikalta. Helpotuksekseni en joutunut montaa minuuttia tönöttämään eksyneesti parkkipaikan laidalla, kun Lithy jo ilmestyi tallirakennuksesta ja tervehti minua.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Lithy lähti johdattamaan minua kohti laitumia selittäen samalla, että vielä nimetön tammavarsa oli eilen laitettu laitumeen emänsä ja muiden aiemmin kesällä syntyneiden varsojen sekaan. Ensimmäinen päivä ja yö laitumessa olivat sujuneet hyvin, varsa on Lithyn mukaan vaikuttanut rohkealle ja leikkisälle. Laitumen laidalle päästyämme Lithy osoittaa minulle kimotamman ja sen kummallisen värisen tumman varsan. Lithy kertoo, että varsan epäillään olevan hopeanmusta, mikä varmistuu geenitestillä. Menemme lähemmäs katsomaan, tammat kävelevät uteliaasti meitä vastaan varsojen nostellessa honteloita koipiaan korkeassa ruohossa. Minulle tarjottu varsa tulee rohkeasti haistelemaan ihmistä, ja Lithy häätää muut tammat kauemmas.

Varsa vaikuttaa kaikin puolin mukavalta, se on utelias ihmisen suhteen eikä rakenteessakaan näy valittamista. Kun Lithy esittelee minulle vielä kentällä juuri töissä olevan komean orin, joka on varsan isä, olen ihan valmis kirjoittamaan nimen paperiin varsasta ja päättämään pitkään jatkuneen hevosen etsinnän. Näin myös teen, ja kirjoitan varsasta alustavan kauppakirjan sillä varauksella, että varsakesä sujuu hyvin. Kotiin päästyäni soitan vielä isälleni, että nyt on hevonen ostettu. Hän ei ole kovin innostunut kuullessaan että ostin ratsusukuisen maitovarsan, mutta pienen purnauksen jälkeen pitää lupauksensa ja lupaa maksaa varsasta sopimamme osuuden.